Perheemme suomenpystykorva Nikke nukkui eilen ikiuneen, 14,5 vuoden iässä. Muistan elävästi miten olin 10-vuotiaana ihan varma ettei meidän ensimmäinen oma koira ikinä tykkää minusta, koska olin silloin partioleirillä kun pentu haettiin. Erikoisluvalla pentu sai tulla leirille käymään ja mikä paketti se olikaan, pieni, punainen, itsenäinen, vilkas ja kova kaveri, juuri sellainen kuin pystykorvan pitääkin olla. Ja äkkiä pikkutytön murheet unohtuivat, oman koiran kanssa.

Koko elämänsä Nikke oli uskomaton sisupussi, siitä saisi miljoonia tarinoita aikaiseksi. Nikke oli aina valmis toimintaan ja täynnä tarmoa ja intoa. Ja ääntä, siitä Nikke tunnettiin. Kun lehti liikkuu niin Nikke haukkuu, sanoi tädin mies. Mutta se vaan oli sitä, se kertoi kaikki tunteensa äänellään ja ääntä se myös käytti rakkaimmassa tehtävässään, metsällä. Sitä Nikke rakasti. Viimeisenä syksynäkin se pääsi vielä lintumetsälle, vaikka ei moneen vuoteen ollut kuullut pihaustakaan linnuista.

Eilen Nikke oli viimeisellä lenkillään, lenkeillä joilla se on käynyt isäni kanssa juoksemassa koko elämänsä. Hieman jo askel painoi viimeisinä vuosina, ja menivät vähän rauhallisempaan tahtiin. Mutta silti se oli aina lähdössä mukaan innoissaan ja ikäisekseen omasi edelleen rautaisen kunnon, tavallisella kävelyllä sitä ei varmasti saanut väsytettyä. Lenkillä se nuuski vielä viimeiset minkin jäljet ja moikkasi tutun koirakaverin, kunnes kunto lähti menemään nopeasti huonompaan. Parissa tunnissa se meni niin pahaksi että eläinlääkäri nukutti sen viimeiseen uneen. Viimeiseen asti se yritti, edelleen samalla sisulla millä se oli koko elämänsä porskuttanut. Nyt sillä on hyvä olla. Ikuiset metsästysmaat täynnä lintuja ja hirviä, kaikkea mistä pieni punainen koira voi haaveilla. Siellä sen on hyvä olla.

Nikke

Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi,
aina sinussa.


2101286.jpg

2101293.jpg

2101298.jpg

2101325.jpg

Niken viimeinen koppelohaukku

2103151.jpg